Neljäs (ja viimeinen) PAS

Tänään sulatettu kaksi olkea, neljä alkiota. Kaksi menehtyi heti, kaksi olivat siirtokelpoisia. Pakkanen on nyt tyhjä ja sain ne kaksi kyytiini tänään.
On tosi ahdistava olo. Tuntuu, ettei ole edes mahdollista että näistäkään kahdesta kumpikaan kiinnittyisi. Niin monta vuotta ollaan sitä viivaa testiin odotettu, miten se nytkään onnistuisi. Ahdistaa, että pakkanen on tyhjä. 14 top luokkaista alkiota pakastettiin, eikä yhdestäkään edes positiivista raskaustestiä. Mikä mussa voi niin pahasti olla vialla??
Siirron jälkeen oli pitkä juttelutuokio lääkärin kanssa. En halua jatkaa hoitoja enää. En ainakaan nyt. Haluan vähintään vuoden tauon pitää. Olen ollut tosi masentunut enkä tunne itsekään itseäni enää. Mieskin tokaisi yksi päivä, ettei edes muista aikaa jolloin en käyttänyt mitään hormooneja. Millainen ihminen oikeasti olen? Nyt vaan kiukkuinen, itkuinen, kuljen kuin sumussa. Mieheni kanssa takana yhteiseloa 8 vuotta, joista kohta 6 vuotta lapsihaaveita ja jos jonkinmoista hormonirumbaa mielialavaihteluineen.
6 vuotta on mennyt tosi nopeasti. Ja koko 6 vuotta olen vain keskittynyt "tekemään lasta". En oikeasti ole viime vuosien aikana saanut mitään muuta aikaiseksi. Tai pystynyt ajattelemaankaan mitään muuta.
Tuntuu pahalta lopettaa hoidot. Mutta toisaalta myös helpottavalta. Voin etsiä elämälleni jotakin muuta. Ei tarvitsisi piinapäiviä laskea, jännittää, odottaa, toivoa, pettyä, selitellä... Ja mielenkiinnolla odotan itsekin olenko oikeastikin niin bitch kuin hormoonimyllerryksessä!
Olen koittanut ajatella "kaikella on tarkoituksensa, kaikella on aikansa". En tiedä uskoako tuohon enää.
Kaikki tämä on kyllä horjuttanut parisuhdettakin. Ehkä vahvistanutkin. Tällä hetkellä molemmat vaan rutiininomaisesti kulkevat päivästä toiseen. Ei riidellä, jotakin pientä kinaa on voinut olla. Mutta ei kyllä puhutakaan enää yhtään mistään ja seksi on pakkopullaa. Ollaan kuin robotteja.
En enää ole jaksanut laskea piinapäiviä, kuulostella oireita tai laskea laskettua aikaa. Hyvä kun testiaamuna muistaa testailla.


Mun ei ole helppo purkaa tunteita sanoiksi. Siksi ajattelin blogin pitämisen olevan hyväksi. Tämän pätkän luin jokin aika sitten jostakin netistä ja itkin. Minusta tuntuu juuri tältä:

En tunne mitään. En tunne olevani tässä. Samalla tunnen kaikki. Tunnen, kuinka lahoan sisältä. Tunnen, kuinka kuolen sisältä. Minusta jää vain kuori, johon sattuu. Sattuu niin paljon, että juuri ja juuri kyynel virtaa pitkin poskia. Kävelen kadulla ja mietin, sattuisko enemmän, jos hyppäisin auton alle. Ei, ei mikään voi sattua enempää kuin tämä kärsimys. Elämä on kuorta ja samalla tuskaa.
Pelkään itseäni. Toivon kuolemaa ja samalla pelkään sitä. En kestä enään sitä, kuinka kädet tärisee.  Olen tärinässä. Nauran, koska en voi muuta. Olen euforiassa tietäen, että kohta sattuu. Joskus iltaisin toivon, ettei tarvitsisi enään herätä. Elämän vuoristorata, se on liikaa minulle. Ei ole lääkettä, ei ole ihmistä, kuka ottais tämän pois. Ainoa, mikä helpottaa on uni, jolloin kaikki on hetken helpompaa. Voin hengittää. Niin toivon, että tulee päivä, kun voin hengittää päivällä ja rakastaa. Olla ihminen, joka tuntee ilman pelkoa ja ahdistusta.